Kuvitelkaamme seisovamme rannalla. Kaukana veden takana on saari, jota kutsutaan tyyneydeksi. Siellä vallitsee rauha, onnellisuus sekä vapaus alkoholismin epätoivosta ja muista ongelmista. Me todella haluamme päästä tuolle saarelle, mutta meidän on löydettävä keino päästä veden yli - tuon valtavan tyhjyyden yli, joka on meidän ja sen välissä missä haluaisimme olla. Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Vedessä lähellä on valtamerilaiva, risteilyalus, joka näyttää todella upealta ja viihtyisältä. Sitä kutsutaan hoidoksi ja terapiaksi. Sen vieressä rannalla istuu ryhmä omituisen näköisiä ihmisiä. He näyttävät soutavan venettä, mutta emme näe venettä emmekä näe airoja. Me näemme vain nämä onnelliset ihmiset istumassa rannalla, soutamassa näkymätöntä venettä näkymättömillä airoilla. Tuota näkymätöntä venettä kutsutaan AA:ksi/ Alanoniksi. Valtamerilaiva tuuttaa kutsuen meitä laivaan mukaan hoito- ja terapiaristeilylle. Näemme ihmiset laivassa: he ovat onnellisia ja heiluttavat meille. Sitten ovat nuo naurettavat ihmiset, jotka huutavat meitä liittymään mukaansa näkymättömään veneeseensä. Valitsisimmeko risteilijän vai näkymättömän veneen? Tottakai me nousemme valtamerilaivaan, loistoristeilylle. Pian huomaamme olevamme matkalla kohti tuota onnellisuuden saarta.

Ongelma on, että noin puolivälissä matkaa ulapan poikki, risteilijä pysähtyy, kääntyy ja suuntaa takaisin rannalle, josta tulimme. Sitten kapteeni komentaa kaikki pois laivasta. Kun kysymme: " Miksi?" hän sanoo: "Meidän risteilymme menee vain tuonne saakka. Ainoa tapa millä koskaan voitte päästä tuolle saarelle on lähtemällä mukaan näkymättömään veneeseen!"

Niinpä kohautamme harteitamme ja menemme veneessä olevien ihmisten luo. "Tulkaa mukaan!" he huutavat. "Emme voi nähdä mitään venettä, johon nousta!", me huudamme takaisin. "Tulkaa mukaan siitä huolimatta!" he vastaavat. Niinpä astumme mukaan ja kohta he sanovat: "Tarttukaa airoihin ja alkakaa soutaa!" "Emme näe mitään airoja!" sanomme. " Tarttukaa niihin ja alkakaa soutaa kuitenkin!" he sanovat. Niin tartumme näkymättömiin airoihin ja alamme soutaa, ja pian me näemme veneen! Ennen kuin huomaammekaan näemme myös airot! Seuraavaksi huomaamme, että me olemme niin onnellisia soutaessamme näiden omituisten ihmisten kanssa, ettemme välitä pääsemmekö koskaan toiselle puolelle.

Tämä on kahdentoista askeleen ohjelman taika. Emme vihjaa etteikö hoito ja terapia olisi avuksi. Kyllä ne ovat. Monelle meistä hoito tai pieni määrä terapiaa on ollut juuri se, mitä olemme tarvinneet päästäksemme matkamme alkuun. Mutta kyyti loppuu ja jos meillä on pakkomielteinen häiriö tai jos rakastamme jotakin, jolla on, saatamme huomata, että meidän on noustava näkymättömään veneeseen noiden onnellisten, hassujen ihmisten kanssa.!

Käännös Matti Rossi Juva 2.11.96