Moni retkahdus saa alkunsa raitistumisen aiheuttamista alkuvaiheen muutoksista. Tämä ohjelma keskittyy niiden varhaiseen kontrollointiin.

Vaikka Terence Gorskin kehittämä retkahduksen ehkäisymalli onkin menestyksellinen, siinä on ollut meidän kannaltamme yksi puute: sitä sovelletaan säännöllisesti suhteellisen vakaaseen alkoholistiin / narkkariin, jolla on ollut jo vuoden tai parin raittius takanaan ja joka sitten retkahtaa; toisin sanoen homma etenee vakaasta tilasta relapsiin ja retkahduksen ehkäisyohjelma reagoi tähän. Mutta kuinka olisi, jos retkahdukseen altistavat tekijät voitaisiin osoittaa ennen kuin ne pilaavat toipumisen?

Onko olemassa toimia, jotka voidaan suorittaa toipumisprosessin alkuvaiheessa, jotta minimoidaan retkahduksen mahdollisuus - ennakoiva retkahduksen ehkäisyohjelma?

Tämä todella on aloite, jota olemme kehittäneet. Se perustuu Gorskin ja kumppaneiden retkahduksen kehittymisen kaavoihin, ja tarkoin valittuun terapeuttiseen vasteeseen. Sen painopiste on kahtaalla.

1. Käyttäytymisessä, joka johtuu alkoholin ja huumeiden aiheuttamista aivojen ja keskushermoston elimellisistä vaurioista ja

2. Psyykkisesti ehdollistetuissa reflekseissä, jotka johtuvat fysiologisista ilmiöistä, jotka ovat mukana juomahimossa tai aineiden himossa.

Elimellinen vaurio on useimmissa tapauksissa ohimenevä ja ilmenee tavallisesti ensimmäisten kuuden viikon- puolen vuoden aikana raitistumisesta, joidenkin oireiden ollessa havaittavissa ensimmäisten kahden vuoden ajan. Sitä kutsutaan pitkittyneiksi vieroitusvaikutuksiksi (James Milam) tai akuutin vaiheen jälkeiseksi vieroitusoireyhtymäksi (Terence Gorski & Merlene Miller) ja se aiheuttaa häiriöitä useilla alueilla, joista kukin voi johtaa retkahdukseen:

1. Vaikeus ajatella selkeästi. Potilas on kykenemätön käsittelemään tietoa loogisessa järjestyksessä, määrittämään syy ja seuraussuhteita. Hänellä on vaikeuksia keskittyä ja hän on kykenemätön käsittämään abstrakteja asioita. ( Hän pystyy ajattelemaan alussa vain konkreettisesti).

2. Vaikeus hallita tunteita ja mielialoja. Potilaalla on mielialan heilahduksia, tunteiden turtumusta ja epätodellisia tunteita, jotka eivät selity psykologisista olosuhteista käsin.

3. Muistivaikeuksia. Potilas unohtaa uusia asioita ja hänellä on ilmeisiä aukkoja muistissaan koskien omaa historiaansa.

4. Nukkumisvaikeuksia. Potilaalla on korostuneita unihäiriöitä, mukaan lukien nukahtamisvaikeudet ja kyvyttömyys nukkua heräilemättä, liiallista nukkumista, nukahtelemista sopimattomina aikoina ja painajaisunia ( koskien usein aineiden väärinkäyttöä).

5. Vaikeuksia koordinoida liikkeitään. Potilas on taipuvainen tapaturmiin, häntä huimaa ja käynti on usein epävarmaa ja hänellä on vaikeuksia koordinoida käsiään ja näköään, joka toisinaan haittaa lukemista ja kirjoittamista.

6 vaikeuksia hallita stressiä. Potilas kokee, mutta ei pysty tunnistamaan varhaisia stressioireita. Sitten kun stressivihdoin tulee havaittavaksi hän on kyvytön enää hallitsemaan sitä.

Tämän lisäksi fyysinen riippuvuus alkoholista ja muista aineista saa kehon käymään läpi toistuvia himon puuskia tyytyväisyyden ja vieroitusoireiden rulettina. Tämä laukaisee lukuisia opittuja psyykkisiä reaktioita, jotka jatkuvat vielä pitkään raittiuden aikanakin. Näitä on luonnehdittu Riippuvuuden Päähänpinttymiksi (Addictive Preoccupition by Gorski & Miller) ja niihin kuuluu:

1. Pakkomielteinen ajattelu. Potilaalla on jatkuvia ja päälle tunkevia ajatuksia aineiden käytöstä, saaden potilaan ja muut epäilemään hänen sitoutumistaan toipumiseen.

2. Pakonomainen käyttäytyminen. Potilaalla on järjettömiä haluja (jotka, tietenkin selitetään) olla paikoissa, missä aineita on saatavilla.

3. Fyysinen himo. Opittu biokemiallinen tarve käytettyyn aineeseen.

4. Epäsuotuisa abstinenssin paradigma. Pidättäytymisen kielteisiä seurauksia suurennellaan ja myönteisiä seurauksia vähätellään. Tämä auttaa perustelemaan aineiden käyttämisen otollisena selviytymisvaihtoehtona.

5. Euforian muistelu. Valikoituja ja eläviä muistoja aineiden käytön miellyttävistä vaikutuksista ja kokemuksista; nämä ovat usein päälle tunkevia eivätkä haluttuja, mutta kuitenkin mukaansatempaavia.

6. Maaginen ajattelu. Usko, että aineiden käyttö olisi ratkaisu ja korvaisi joitakin henkilökohtaisia heikkouksia tai puuttuvia taitoja.

Mielenkiintoista kyllä, useimmat tutkimukset, jotka osoittavat hoidon pidemmän keston edistävän pysyvää raittiutta, perustuvat näiden oireiden luonnolliseen paranemiseen ajan kuluessa, potilaan ollessa suljetussa turvallisessa ympäristössä. Kuitenkin yhtä tehokas lyhythoito voi onnistua, jos nämä seikat otetaan huomioon ja niihin kohdistetaan spesifiä hoitoa: ennakoiva retkahduksen ehkäisyohjelma, joka toimii stabilisoidakseen potilaan tilan näiden vaikeiden ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana neljällä tavalla:

1. Vieroitus suoritetaan käyttäen mahdollisimman vähän lääkitystä kuin mahdollista. Sosiaalisia vieroituskeinoja tai akupunktiotekniikoita käytetään milloin vain mahdollista. Näin suodaan potilaalle tilaisuus tunnistaa aivojen toimintahäiriöiden oireet sellaisina kuin ne ovat, samanaikaisesti, kun potilas vielä on kontrolloidussa hoitoympäristössä.

Tosiasiassa näitä vieroitusmenetelmiä on käytetty yleisissä ja sosiaalisissa hoito-ohjelmissa vuosien ajan hyvin tuloksin, mutta ne on jätetty suureksi osaksi huomioimatta lääketieteellisissä hoito-ohjelmissa, osaksi niiden lääketieteellisen suuntautuneisuuden vuoksi ja osaksi, koska ne vaikeuttavat akuutin sairaalahoidon perustelua.

2. Arviointi tehdään kymmenessä päivässä ja se jaetaan pieniin osiin: Näkyvä oire, käytön historia, elämän tarina, diagnostinen yhteenveto & retkahduksen ehkäisysuunnitelma. Kukin näistä osasista perustuu : 1) Itse-arviointi kyselykaavakkeeseen, jolla saadaan potilaan historia; 2) hoitajan haastatteluun, joka auttaa tulkitsemaan saatuja tietoja; ja 3) ryhmäistuntoon, joka keskittyy potilaan välittömiin toipumistarpeisiin.

3. Potilaille opetetaan kuinka he voivat tunnistaa ja käsitellä raitistumisesta johtuvia oireyhtymiä oppimalla:

A. Näiden oireiden tunnistaminen ja hallinta. Potilas käy läpi listan epävakauden oireita, joita esiintyy useimmilla vasta raitistuneilla ihmisillä. He tunnistavat oireet, joita he itse kokevat ja saavat ne henkilökohtaisiksi kuvaamalla ne omin sanoin. He esittävät ne myös ryhmässä saadakseen apua kehittäessään tietouttaan ja käyttäytymisvasteitaan niihin ja kirjoittavat ylös sekä oireet, että suunnitelmat niiden varalle kortteihin, joita he kuljettavat mukanaan. Kunkin päivän lopulla he tarkastelevat oiretasoaan (käyttäen oppaanaan kirjaa: Out of the Fog: A Guide To Stabilizing Recovery, Kelley J, Independence Press, 1992), ja kuinka tuon päivän toipumistehtävät ovat vaikuttaneet niihin.

B. Laukaisevien tapahtumien tunnistaminen ja käsittely: Potilas tunnistaa ihmiset, paikat ja sekä fyysiset että tilannekohtaiset laukaisevat tekijät, jotka aiheuttavat tai pahentavat näitä oireita. Nämä taas vuorostaan käsitellään ryhmässä, jossa päätetään niiden välttämis- ja hallintastrategiat. Näitä sitten harjoitellaan ajatuksissa ja roolipeleissä, niin että lisätään onnistumisen mahdollisuuksia.

C. Stressin hallinta. Ylläolevista toiminnoista kehittyy yleinen henkilökohtainen stressinhallinta kaavio, joka voidaan liittää viikottaiseen hoitosuunnitelmaan ja elämän ohjeistoon.

4. Tuen käyttö toipumisessa: Potilaille opetetaan, kuinka käytetään oma-aputekniikoita ja ryhmiä ja muuta ammattimaista apua toipumisessa. Tämä tehdään harjoittelemalla ryhmäterapian aikana, opetusprosesseissa ja hoitomiljöössä erityisesti:

A. Ryhmäterapiassa potilas toistaa samat prosessit uudelleen ja uudelleen, sisältäen : 1) Tunnistaa, erottelee, nimeää ja viestii ajatuksia, tunteita ja haluja; 2) Antaa ja hyväksyy palautetta; 3) Tunnistaa ja selventää ongelmia, valitsee vaihtoehtoja ja ennakoi seurauksia; 4) Tekee muistiharjoituksia; 5) Asettaa asioita tärkeysjärjestykseen ja 6) Osallistuu jämäkkään keskusteluun.

B. Opetus sisältää ennakoivia kokeita, joilla kiinnitetään huomiota pääasioihin, multimedia esityksiä, jotka käyttävät useita aisteja, kirjoitettuja harjoituksia, joilla henkilökohtaistetaan informaatiota ja jälkikokeita, joilla vahvistetaan tärkeitä kohtia. Joka päivä on kaksi opetusistuntoa: yksi, joka kohdistuu sairauden kliinisiin näkökohtiin ja toipumisprosessiin ja toinen joka painottuu erilaisten oma-apu keinojen ja ammattiavun tarkoitusperiin ja niiden optimaaliseen käyttöön.

C. Hoitomiljöö on suunniteltu vahvistamaan taitoja: esimerkiksi niin, että hoitohenkilöstö pyytää potilaita soveltamaan oireidenhallintakorttejaan tiettyihin käyttäytymisongelmiin, tarjoten virkistävän ohjelman, joka vahvistaa ryhmän luottamusta ja kommunikaatiotaitoja ja jossa koko huolto-, keittiö- ja toimistohenkilöstö on koulutettu käyttämään samanlaista lähestymistapaa kohdatessaan potilaita.

Tämä malli on rakennettu keskimääräisen 14-21 vrk:n laitoshoidon mukaan. Jos on tarvetta pitempään oleskeluun suojatussa ympäristössä, potilas osallistuu siitä huolimatta oman toipumistasonsa mukaiseen avohoitoon.

Kaiken kaikkiaan tämän aikaisen ja voimakkaan keskittymisen varhaisen toipumisvaiheen aiheuttamiin retkahduksen riskeihin pitäisi vähentää retkahduksia ja vähentää myöhempien kalliiden interventioiden tarvetta. Seurantatutkimuksia seurataan tarkoin. Siihen saakka ennakoiva retkahduksen ehkäisyohjelma tarjoaa lupaavan mahdollisuuden näiden päämäärien saavuttamiseen.

By John M. Kelley, MA, LCDC, CRPS John M. Kelley, MA, LCDC, CRPS, is

the Executive Director of Cybernetic Treatment Delivery Systems (CTDS),

a training and consulting firm in Austin, TX (512/345-5388). He is the

author of many books and articles, including The Out Of

The Fog Workbook: A Guide TO Pro-Active Relapse Prevention (CTDS Press,

1993).

Juvalla 7.8.96 Matti Rossi