Ollaan suoria. Tämä lyhyt on yritys tavoittaa sinut ja esittää näkökulma elämään ja terapiaan, jonka toivon olevan sinulle hyödyllinen. Tämä on myös markkinointi yritys. Minun on kuitenkin varoitettava sinua siitä, että tämä on erikoisen hirveä markkinointi yritys. Miksi? Koska aion sanoa muutamia asioita, joita kukaan ei halua kuulla. Minä en varmasti halua kuulla niitä ja minä arvelen, ettet sinäkään halua kuulla niitä. Joten aloitetaan.

Elämä on kovaa. Se on vaikeaa, joskus ylivoimaista kamppailua. Etkö vain vihaakin sitä elämässä. Minä vihaan, olen aina halunnut elämän olevan helppoa, vaivatonta "Lekottelua aurinkoisena sunnuntaina " kuten Rascalsit lauloivat 60-luvulla. Suurimman osan aikaa elämämme ei ole lekottelua . Ei sunnuntai iltapäivänä tai aamuna. Ei tiistaina. Ei minään päivänä joka helposti tulee mieleeni. Minun elämäni on kamppailua, joka tunti, joka päivä, vaimoni kanssa, poikani, työni, terveyteni, ja tunteideni kanssa. Uskon, että sinun elämäsi, jos ole rehellinen, on myös kamppailua. Ja kukaan meistä, ei yksikään meistä, todellakaan halua kamppailla.

Joten me juoksemme. Meidän pitäisi kaikkien olla ihastuttavan hyväkuntoisia, koska me juoksemme niin paljon. Mutta se ei ole sellaista juoksemista, joka saa meidät hyvään kuntoon. Se on pakoon juoksemista, kieltämistä. Me juoksemme pakoon tuskaamme, ahdistustamme, ylikäyviä tunteitamme ja epävarmuuttamme.

Ja me juoksemme eroon toistemme luota. Niistä tunteista, joita koemme suhteissamme: loukkaantumistamme, pettymystämme ja vihaamme. Me juoksemme myös toistemme luo. Toivoen lapsellisesti löytävämme rakkautta ilman tuskaa, iloa ilman kamppailua ja onnea ilman ponnistusta.

Enimmäkseen me juoksemme pois eroon itsestämme, sellaisina kuin olemme, toisista sellaisina kuin he ovat, elämästä sellaisena kuin se on. Me yritämme leikkiä Jumalaa, luoden maailman uudelleen mielemme mukaiseksi. Jatkuvasti tuomiten, arvostellen, toivoen ja korjaten. Minä olen varsin hyvä näissä asioissa. Minulla on vuosien kokemus.

Useimmat meistä oppivat juoksemaan varhain. Elämän tuska läimäyttelee meitä kovaa lapsina. Ne psyykkiset vammat joita säilytämme ovat usein paljon vahingollisempia kuin fyysiset arvet joita kannamme. Pilkka, kritiikki, laiminlyönti, väärinkäsitykset jopa ylihuolehtivuus kaikki vaativat veronsa.

Liian usein opimme vetäytymään pois elämän tuskasta. Me puristimme ruumiimme kasaan, tihensimme hengitystämme, ja kuihdutimme avoimuutemme elämään, tunteisiin ja ihmisiin. Pidimme sisässämme vihamme, pidättelimme pelkoamme, vetäytyen sisäänpäin ahtaaseen, puolustettuun olemassaoloon. Jossakin määrin me kaikki teimme näin ja teemme edelleen näin. Me saatamme toimia tarpeeksi hyvin pinnallisesti elämässämme, mutta pinnan alla me kaikki olemme pelästyneitä ja me tiedämme sen.

Minä kerroin sinulla, että tämä on hirveä markkinointi yritys.

Mutta hyvät uutiset ovat, että on olemassa tie eroon kaikesta tästä pelosta.

Mikä on tämä tie ulos?

Meidän täytyy myöntää ja kokea pelkomme. Meidän on lakattava juoksemasta ja kohdattava se kamppailu, joka on elämämme, yksi tunne kerrallaan, yksiä asia kerrallaan ja yksi toiminta kerrallaan. Tämä tarkoittaa, että meidän täytyy tuntea jännitys ja ahdistus sisällämme. Meidän on kohdattava se kuinka manipuloimme toisia syyttämällä heitä, leimaamalla heidät tai uhkailemalla heitä antamaan meille, mitä haluamme. Olemaan sitä, mitä haluamme heidän olevan. Me kaikki teemme tätä. Suuremmassa tai pienemmässä määrin me kaikki teemme näin.

Nämä ovat hyvin vaikeita tosiasioita kohdata ja tuntea. Itseämme kohtaaminen sellaisena kuin olemme ja toisten kohtaaminen sellaisena kuin he ovat on vaikeinta maailmassa. Mutta kun edistyn, huomaan tulevani vähemmän pelokkaaksi. Alan nauttia elämästä enemmän. Kun hyväksyn, että elämä on riemastuttavaa ja tuskallista, pelottavaa ja täyttymystä antavaa, ja kun opin että voin selvitä ja oppia kivusta ja pelosta, minusta tulee vahvempi ja luottavaisempi.

Kun hyväksyn, että elämä on kamppailua, ja yksinkertaisesti elän elämäni hetkestä hetkeen, elämäni sujuu ainakin hetkittäin. Kun luovun elämän arvostelusta ja tulevaisuuden peloistani ja yritän kohdata elämäni sellaisena kuin se on, tunnen oloni paremmaksi. Kyllä se edelleenkin on kamppailua. Elämä ei ole koskaan automaattista tai helppoa. Mutta kun valitsen kamppailun kohtaamisen enkä pyydä, että elämä olisi toisenlaista, löydän jonkin verran rauhaa. Pikkuisen huumoria auttaa myös paljon.

Tämä lähestymistapa elämään ja terapiaan ei sovi kaikille. En myöskään usko, että sen "pitäisi". Se käsittelee enemmän prosessia kuin lopputulosta. Enemmän vaikeiden tunteiden kohtaamista kuin niiden poistamista. Enemmän hyväksymistä ja niitä muutoksia joita syvä hyväksyntä tuo tullessaan, kuin "yrittämistä muuttua".

Tämä on haastava tie, mutta sen palkkiot ovat moninaisia. Me kuljemme lujemmalla pohjalla, vähemmän pelokkaina, avoimempina, ja joustavampina kyvyssämme kohdata elämää sellaisena kuin se on. Ihmissuhteemme ja kommunikaatiomme paranee myös, kun toimimme enemmän myötätunnosta ja kunnioituksesta kuin pelosta käsin.

Ei minulla ei ole sinun vastauksiasi. Se mitä minulla on menetelmä, joka auttaa sinut löytämään vastauksesi. Viimeisten 25 vuoden aikana minulla on ollut useita erilaisia nimityksiä tällaiselle työlle, jota teen: Itsensä hyväksymiskoulutus ; Tunteiden tunnistus terapia; Kehokeskeinen terapia. Enää minulla ei ole sille nimeä. Minä kutsun sitä vain terapiaksi. Nimellä ei ole väliä. Tämän työn tekeminen on se mikä merkitsee.

Käännös Juvalla 18.2.2001 Matti Rossi

Alkuperäinen artikkeli: http://www.anonymousone.com/faq33.htm