Huomaan toistuvasti, että ryyppääminen muistuttaa naimisissa
olevien naisten rakastelemista, juuri kun kehityt siinä hyväksi, menetät henkesi.
Muutamat henkilöt tajuavat tämän viisauden ja hakevat apua.
Heistä aion puhua sekä tähän liittyvästä prosessista, jota kutsun
"lääketieteen taiteeksi". Aristoteles kertoi tästä. Hän kirjoitti:
"Taiteen tarkoitus on esittää, ei asioiden ulkoista olemusta vaan, niiden sisäinen
merkitys, sillä tämä, eikä ulkoiset esiintymistavat ja yksityiskohdat, on todellinen
todellisuus. Sisällön tajuaminen.
Hoitaminen vuorostaan laajimmassa merkityksessään, luultavasti
kaikissa sairauksissa, mutta ainakin tämän sairauden kohdalla on prosessi, jonka avulla
voi auttaa sairaudesta kärsivää oppimaan tuon todellisuuden. Tajuamaan asioiden
todellisen luonteen.
(Galileo Galilei:"Kukaan ei voi
opettaa toiselle ihmiselle mitään, häntä voi vain auttaa tajuamaan asiat itse".
Kääntäjän lisäys.)
Opettajana tehtäväni on auttaa potilastani ymmärtämään
sairauttaan. Tämä on seikka, joka ennen kaikkea vaatii häntä oppimaan itsestään.
Jälleen koko toipumisprosessi pelkistyy oppimistapahtumaan.
Kuinka ihmiset oppivat? Kuinka me opimme? Me opimme ainoastaan
kielikuvien kautta. Pieni lainaus, jos suotte Robert Frostin " Runouden
opetuksesta", jonka hän kirjoitti hieman ennen vuosisadan vaihdetta. "Me yhä
kehotamme poikia lukiossa ajattelemaan, mutta harvoin kerromme heille, mitä ajatteleminen
tarkoittaa. Me kerromme heille harvoin, että se on vain tämän ja tuon ja
yhdistämistä. Se on vain asian sanomista toisin käsittein. Se on, kuin johdattaisimme
heidän jalkansa tikapuiden ensimmäiselle puolalle, joiden huippu ulottuu taivaisiin.
Tämä oli Robert Frostin oivallus siitä, kuinka ihmiset oppivat.
Sinun on tiedettävä mitä ruskea on, jotta voisit tietää mitä vihreä tai keltainen
saattaisivat olla.
Opit suhteessa johonkin, jonka jo tiedät.
Mitä kielikuvia käyttäisimme? Ennen kaikkea teidän tulisi
käyttää omianne. Asioita, joita olette oppineet oman kokemuksenne kautta, ehkä oman
toipumisenne kautta, mitä hyvänsä oivallusta, jota teille on kertynyt. Kokemuksia
elämästänne.
Toisekseen voitte käyttää niiden älykkäiden ihmisten kielikuvia,
jotka kirjottavat mielenkiintoisia artikkeleita niistä, kuten Bob Formen: Alvernia
Addictionary, jossa hän muistuttaa meitä, että termi addiktio tuli Rooman legioonien
prosessista, kun he toivat lyötyjen kansojen orjia suolakaivoksille ja seisottivat
heidät tuomarin eteen, joka luki heille tuomion siitä, kuinka monta vuotta heidän
täytyi palvella suolakaivoksessa. Tätä kutsuttiin "addiktioksi". Addiktio,
kuinka monta vuotta sinun täytyy kärsiä suolakaivoksessa?
Se on kiehtova kielikuva ja käsitteenä valaiseva.
Voitte jakaa omani, jos tahdotte. Minulla on niitä koko joukko,
joita olen tottunut käyttämään vuosien varrella.
Muuan opetti minut ymmärtämään sairausprosessin. Lääketieteen
opiskelijana meille kerrottiin syövästä. Syöpä on autonominen kasvain.
Tietenkin se on kasvain, mutta avainsana oli autonominen. Mitä he
tarkoittivat autonomisella? He tarkoittivat, että se toimi vain itsensä vuoksi. Se ei
piitannut sinusta. Jos se muodosti ihosyövän, nuo solut eivät toimineet, kuten
ihosolut, ne vain kasvoivat. Ne elivät vain lisääntyäkseen, ei mitään muuta varten.
Mutta jos tutkitte kaikkia sairauksia, huomaatte tuon
riippumattomuuden. Jos saatte streptokokin nieluunne, ettekä ota penisilliiniänne,
streptokokki lisääntyy ja tappaa teidät. Kun kylmenette ja joudutte hautaan
streptokokki kuolee. Kun ajattelette tätä kysytte, miksi se kasvoi ja tappoi itsensä?
Koska se on autonominen prosessi. Se ei välitä siitä tappaako se
sinut vai ei. Se on toissijaista. Se vain kasvaa pelkästä kasvamisen himosta ja
tavallaan myös tämä sairaus toimii samoin.
Se vain jatkuu ja jatkaa kehittymistään aina ja joka hetki.
Tappaako se sinut, isännän, ei kiinnosta sitä tippaakaan. Se ei kuulu edes kuvioon.
Tämä on jälleen yksi tapa tarkastella sairautta. Tämä on tapa
tarkastella sairautta ja sitä miten sairaus todella saattaa ilmetä meille.
Toisaalta saatatte käyttää metaforaa, jonka opin Tri
Outolemmestä. Jos muistatte Peter Sellers esitti natsi tiedemiestä. Hän istuu
Pentagonissa, kun harhautunut ydinpommittaja suunnistaa Venäjälle ja aina silloin
tällöin hän vaisusti ehdottaa: Ei yritetä kutsua sitä takaisin, lähetetään loput
perästä, ANTAA MENNÄ ja kun hän sanoo tämän hän pomppaa pyörätuolistaan, kohottaa
mustan hansikoidun kätensä ja huutaa HEIL HITLER ja tajuaa, että hän on väärässä
paikassa tuohon ja rimpuilee vetääkseen kätensä alas.
Pohjimmiltaan me kaikki teemme samoin. Meillä kaikilla on nauhamme,
jokaisella meistä. Ja on tiettyjä tilanteita, jotka opimme, metafora voidaan oppia,
joissa panemme nauhan pyörimään.
Tiettyjä asioita, jotka johtavat tunteisiin, jotka laukaisevat
nauhan, ja kun nauha pyörii, se on aina se sama vanha nauha!
Emme koskaan saa uutta nauhaa! Olemme todella kurjaa porukkaa, koska
meillä kaikilla on vain ensimmäinen ja ainoa nauhamme!
Ja kun nauha pyörii, olemme valmiit hyppäämään tuolista ja
huutamaan HEIL HITLER keskellä Pentagonia.
On muitakin. Voimme puhua siitä, kuinka rauhoittavat lääkkeet
vaikuttavat. Kuinka ne rauhoittavat ensin ja kiihdyttävät sitten.
Voimme puhua komplikaatioista. Siitä kuinka vain 10% alkoholisteista
saa maksavaurion, mutta 100% vaurioittaa aivokudostaan.
Yhtäkkiä huomaat potilaan istuvan ja katsovan sinuun alkaen
ymmärtää mitä tapahtuu uudella tavalla ja tämä on hyvin, hyvin ratkaisevaa.
Sinä kehität ne kielikuvat, jotka ovat käyttökelpoisia sinulle.
Jossakin vaiheessa potilaan hoitosuhdetta on tärkeää
määritellä, mistä sairaudesta on kysymys.
Käytin aikaisemmin määritelmää: Alkoholismi on sairaus, jota
luonnehtii toistuva, pakonomainen, päihdyttävän aineen nauttiminen, alkoholi ollen vain
eräs niistä, tavalla, joka vahingoittaa häntä jollakin elämän alueella.
Toisin sanoen: Hän syö nenää päästään. Jos tarkastelette
tuota määritelmää, se tarkoittaa, että kaveri on järjetön. Mutta määritelmästä
uupuu jotakin, sillä en todella usko, että ihmiset tarkoituksellisesti menevät ja
tekevät jotakin, joka vahingoittaa heitä.
Mutta jos tarkastelette tapahtumaa ulkonaisesti, siltä se
näyttää. Minun on vaikea uskoa sitä..., minun on vaikea uskoa sitä sisimmässäni,
sillä en todella usko siihen. En usko, että ihmiset toimivat niin. En usko, että kukaan
tekee niin.
Uskon, että he tekevät jotakin, mitä heidän on pakko tehdä,
mutta täysin eri syystä kuin vain tästä. Joten vähän aikaa sitten päätin, että
minun oli muutettava määritelmääni.
Nyt määritelmäni kuuluu: Sairaus, jossa elämään sopeutumiseen
käytetään mitä hyvänsä muuta tekniikkaa, kuin ihmisten välistä kanssakäymistä.
Olkoon se alkoholi,olkoon se syöminen, olkoon se seksi, olkoon se pelaaminen, saat valita
vapaasti!
Flipperin pelaaminen, jos teet sitä 24 tuntia vuorokaudessa, sillä
ei ole mitään väliä.
Todellinen ongelma on: Elämän ongelmiin sopeutuminen, muutoin kuin
ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta. Mikä on todella, ainoa tapa, kuinka meidän
ensinkään tulisi toimia elämässämme.
Jos hyväksyn tämän, se tarkoittaa, että tämä automaattisesti
osoittaa sairauden aiheuttamiin puutteisiin. Sairauden ongelmaan.
Joka on: kyvyttömyys vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa ja
tästä seuraava eristyneisyys.
Tämä oli ensimmäinen ja ainoa seikka, joka oli minulle ilmeinen,
kun ensimmäisen kerran aloin tämän työni neitseellisessä tietämättömyydessäni .
Oli aivan ilmeistä, että jokainen potilaistani oli eristäytynyt.
Jopa "Reiska Perkele", jota kaljakaverit baarissa hyväntahtoisesti
tervehtivät, Kake sekä muut kapakan kaverit.
Jos tarkastelit näiden yksilöiden elämää, paistoi eristyneisyys
kaikkialta.
Kuinka hoidat tätä sairautta, jota luonnehtii eristäytyneisyys ja
tämä kykenemättömyys ihmistenvälisiin suhteisiin?
Ensinnäkin: Sinun täytyy murtaa eristyneisyys. Tavalla tai
toisella, sinun täytyy murtautua eristäytyneisyyden läpi. Mielenkiintoista kylläkin,
sillä ei ole paljonkaan väliä, kuinka se tehdään.
Se voidaan tehdä ystävällisellä sanalla. Se voidaan tehdä
tukemalla. Se voidaan tehdä tuuppaamalla reunan yli. Se voidaan tehdä käsi
olkapäällä. Se voidaan tehdä monin erilaisin tavoin, mutta eristyneisyyden murtaminen
on pääasia.
Minun kirjoissani AA tekee sen parhaiten. Siitä ei ole
epäilystäkään. Ja näin on, luulen, kerron vain omia ajatuksiani, koska uskon, että
se tekee kaksi asiaa: Yksi, se suo suuren joukon ihmisiä, joihin tämä henkilö, jolla
on tämä sairaus, voi helposti samaistua. Hänen ei tarvitse tuntea itseään erilaiseksi
kaikista näistä leikinlaskijoista ympärillään.
Muistattehan Bill W:n seisomassa kaupunginsairaalassa. Katselemassa
ulos ikkunasta, viime vuotisessa TV elokuvassa, puhuen Lois:lle takanaan ja hän sanoi:
"Tiesin aina, että olen erilainen kuin kukaan heistä", osoittaen ihmisiä
kadulla.
Hän oli ehdottoman oikeassa. Totta! Ei erilainen laadullisesti,
erilainen määrällisesti. Vain enemmän.
Kuten kuka hyvänsä muu ihminen, mutta enemmän!
Tämä oli todella avain kysymys! Mutta hyvin suuri ero ja sai hänet
tuntemaan itsensä erilaiseksi.
No, jos hän on erilainen kaikista muista, Kuinka hän voi
seurustella heidän kaikkien kanssa. Kuinka hän voi samaistua ja löytää kaverin
kaikista heistä.
Vaikeuksin, suurin vaikeuksin. Mutta ryhmässä toisia ihmisiä,
jotka kertovat, hyvin samanlaisen tarinan elämästään, kuin hänen omansa, Wow! Tästä
se alkaa.
Ja toinen osa on: kasa kokemukseen perustuvia ohjeita ehdottaen tee
näin: Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi... Tämä on kuinka ollaan ihmisten kanssa.
Tämä opettaa ihmisten kanssa olemisen keinot.
Niinpä saatat hänet oikeaan ympäristöön ja kerrot hänelle
kuinka se tehdään. Et kysele häneltä monia kysymyksiä. Et pane häntä makaamaan
sohvalle tuijottaen kattoon ja alkaen epämääräisesti muistella kokemuksiaan.
Annat yksi, kaksi, kolme,neljä, näin se tehdään. Ja Jumalan
kiitos se toimii.
Muista, me opimme kielikuvien kautta, me opimme toisista, oppiaksemme
itsestämme.
Alkuvaiheessa tämän potilaan jatko hoitoon ohjaamisen olosuhteet
vaihtelevat, mutta sen täytyy tapahtua käsi-kädessä yhdessä potilaan kanssa. Jos olet
lääkäri, tai mikä hyvänsä hoitolaitos, muu kuin itse ohjelma, aivan alussa on
tärkeintä varmistaa, että potilas joutuu suoraan ihmisten käsiin, jotka tietävät,
jotka välittävät ja jotka osaavat tehdä tämän asian, josta puhumme.
Se sisältää raittiuden, sillä jos potilas ei ole selvä, eivät
aivot ole likimainkaan valmiit suoriutumaan tästä oppimistehtävästä, josta on
kysymys.
Muistan kuinka eräs kaveri mainitsi, kyvystä ja
kykenemättömyydestä oppia juomisen jatkuessa: Se on, kuin yrittäisi opetella
suunnistamaan tähdistä uppoavan laivan kannella.
Ei sitä voi tehdä! Joten raittiuden on tultava ensin, jotta
kykenisi oppimaan yhtään mitään sisimmässään.
Se tarkoittaa hyväksymistä, yhdessäoloa ja kaikkia niitä asioita,
jotka te kaverit tiedätte ainakin yhtä hyvin, jollette paljon paremmin kuin minä.
Älkää vaivautuko pikkuseikoista kuten: "Miksi minä?",
"Miksi se sattui juuri minulle tohtori?"
Oijoi väsyttäviä kysymyksiä!
Pikemminkin kaikki mistä olen kiinnostunut on: "Kuinka olet
ihmisten kanssa?", "Kuinka voimme auttaa sinua olemaan ihmisten kanssa?"
Jotkut selviävät kaikesta avohoidossa: He menevät AA kokouksiin ja
kaikki toimii hienosti. Jotkut tarvitsevat 28:n päivän tai pitemmän laitoshoidon.
Tämä vaihtelee monista seikoista johtuen, mutta kolme tärkeintä seikkaa, jotka ihmiset
saavat laitoshoidossa ovat:
1. Päihteettömyyden, niin että elimistö puhdistuu, niin että se
voi alkaa taas toimia niin kuin sen pitäisi.
2. Oppivat jotakin ohjelmasta. AA siitä on kysymys. Se on pelin
henki.
3. Oppivat jotakin ryhmään kuulumisesta. Tarkoitan, että jossakin
kolmannen ja neljännen viikon vaiheilla ihmiset äkkiä alkavat tuntea ikään kuin tuo
toinen kaveri olisi todella ainutlaatuinen kaveri. Hän alkaa huomata, että hän todella
haluaa keskustella Jussin kanssa huomenna. Ensimmäisen kolmen viikon aikana hän ei
välittänyt, oliko Jussi hengissä vai ei! Nyt äkkiä hän on todella kiinnostunut ja
tämä on kokemus, joka tuo voiton kotiin, äkillinen eristyneisyyden murtuminen.
Ja sitten jollakin kertaa potilas sanoo minulle, ehkä toisella
tunnilla tai kolmannella tai ensimmäisellä tai kymmenennellä: "Minä en ole
seurallinen", vautsi! mikä uutinen! "Tai minä en pidä ryhmistä!" Ja
minä ajattelen: " Voi veljet, sinä todella opetit minulle jotakin uutta!" tai
"Minulla ei ole aikaa" tai "Mitä tapahtuu vaimolleni, ystävilleni,
liiketuttavilleni?" jotka kaikki tarvitsevat tätä jatkuvaa juomista. Tai
"minä tarvitsen suurempaa nimettömyyttä", niin kuin jokainen ei jo tietäisi
siitä. Tai paras kaikista: "Minun ei koskaan tee edes mieli juoda, paitsi kun käyn
noissa palavereissa!" Tai: "Se on tylsää", tai "Palaverit masentavat
minua" tai "Minä olen jo kuullut sen kaiken ainakin kerran tähän mennessä,
olen kierrellyt, olen nähnyt kymmenen palaveria!"
James Baldwing "Alkuasukaspojan muistiinpanoissa" monta
vuotta sitten kirjoitti: "Ihmiset, jotka sulkevat silmänsä todellisuudelta,
yksinkertaisesti kerjäävät omaa tuhoaan ja jokainen, joka väittää pysyneensä
viattomana kauan sen jälkeen kun tämä viattomuus on kuollut, muuttaa itsensä
hirviöksi."
Tämä on totta. Joten jossakin tällaisen keskustelun lopussa minun
on tönäistävä kovempaa, sillä sitä varten minä olen. Muistakaa minä olen vain
avustaja. Lääkärinä minulla on vain yksi syy todella sekaantua koko tähän prosessiin
ja se on, koska potilaat tulevat luokseni.
Sairaat ihmiset, jotka kärsivät alkoholismista eivät mene ensiksi
alkoholiterapeuttien luo. Ei, ei! He tulevat luultavimmin meidän luoksemme, vieläpä
pikemmin kuin papin luo. Jos olemme hyviä ja jos tunnistamme, mitä he todella sanovat ja
teemme oikeat johtopäätökset ja kerromme diagnoosin, sitten meidän on autettava
potilasta. Ja kysymys kuuluu: Kuinka se tehdään? Tuossa vaiheessa saatan antaa tälle
potilaalle tai jakaa tämän potilaan kanssa 10 käskyäni. Ja järkytän teidät, pyydän
anteeksi.
1. Sinun tulisi mennä yhdestä kolmeen palaveriin päivässä. Joka
ikinen päivä. Käydä niin monessa palaverissa, että hyvin lyhyessä ajassa päätät
yhdestä, kahdesta tai kolmesta, joiden tunnet olevan parempia tai mukavampia tai mitä
hyvänsä sinulle. Ja sitten alat käydä näissä palavereissa niin säännöllisesti,
että jos sinä et joskus ole siellä, silloin kun joku toinen saapuu, hän menee kotiin,
koska hän tietää, että oli erehtynyt siitä, missä palaverin piti olla. Ei lomia, ei
työmatkoja, ei mitään! Ei ainakaan kuuteen kuukauteen. Sinä käyt palavereissa
säännöllisesti!
2. Et koskaan jää pois yhdestäkään!
3. Sinä tulet ensimmäisenä! Ennen kuin kukaan muu tulee.
4. Sinä istut aina ensimmäisessä penkissä!
5. Sinä juttelet ainakin toisen, mutta mieluummin molempien ihmisten
kanssa, jotka istuvat vierelläsi. Ja jollet tunne heitä, esittelet itsesi tai
pikemminkin esittelet heidät jollekin, koska ilmeisesti tunnet jokaisen tuohon mennessä.
6. Sinä nostat kätesi ja puhut joka palaverissa, vaikkapa se olisi
vain sanoaksesi, että sinun on käsketty tehdä niin.
7. Olet vapaaehtoinen johonkin. Joko tyhjennät roskakorin, laitat
tuolit paikalleen, siivoat tuolit pois, keität kahvia, tiskaat, mitä hyvänsä!
8. Jäät aina jälkipalaveriin!
9. Lähdet aina viimeisenä!
10. Et koskaan lähde yksin, vaan pidät aina jatkokeskustelun jonkun
kanssa, kuka hyvänsä on toiseksi viimeinen, jälkeenpäin!
Kun he kysyvät sinulta tämän ikuisen kysymyksen: "Kuinka
kauan minun on tehtävä näin?" He näyttävät aika kalpeilta tuohon mennessä! Ja
vastaus kuuluu, te kaikki tiedätte vastauksen: "Kunnes pidät siitä!" Kunnes
pidät siitä!
90:n päivän kuluttua sinä läpäiset kokeen luultavasti, ei 92:n,
ei 96:n, vaan yhdeksänkymmenen ja jatkat sitä hyvin säännöllisesti ensimmäisten
vuosien ajan ainakin ja ehkä vähemmän säännöllisesti sen jälkeen, mutta alkuun teet
niin! Sinä käyt läpi askelia, sinä omistaudut uudelleen toisia auttamalla.
On kuoleman vakava opetus kaverista, joka istuu ja sanoo: "Minä
raukka", "Tämä ei ole minua varten", "En pidä tästä",
"Minulla menee hyvin, miksi hitossa minun pitää käydä noissa kaikissa
palavereissa?" Kerro sinä! Koska me puhumme kaverista, joka tuolloin vaarantaa
henkensä. Ja tämä on hetki, jolloin hyvä avustaja tietää, minne banaanin kuori on
asetettava.
Kumppanini Tri Henecky on aina sanonut minulle: "Toipumisen
ensimmäinen merkki on tunteiden ilmaantuminen selvänä, varsinkin huumorin".
Päätteeksi. Viimeinen kielikuva oppimisesta sitten on: Itsemme
kokeminen suhteissa toisiin. Itse asiassa, tämä on hengellisyyden määritelmä.
Se on tuo ihmisen erityinen ominaisuus hänen kokiessaan itsensä
suhteessa kokonaisuuteen. Johonkin suurempaan. Tuo kokonaisuus tai suurempi saattaisi olla
osa elämää, osa muita, Korkeampi Voima, Usko tai uskonto. Sillä ei ole paljonkaan
ratkaisevaa eroa, mikä se on, niin kauan kuin on tietty kaava:
Minä olen osa jotakin suurempaa. Tämä on hengellisyyden
määritelmä. Se ei vaadi mitään muuta.
Elämän kokeminen väliaikaisena suhteiden kirjona.
AA tarjoaa mahdollisuuden tähän. Minä en ole muuta kuin
välikäsi.
Siis me opimme yhdestä asiasta suhteuttamalla sen toiseen, me opimme
itsestämme, suhteessa toiseen ihmiseen ja me kasvamme, meidän minäkuvamme kehittyy, kun
meillä on rohkeutta soveltaa mitä olemme oppineet.
On hämmästyttävää, että AA on väline tämän suuren
yleismaailmallisen hengellisen sanoman välittämiseen. Ei palvontaa, ei maallista
hyväksyntää, ei kuuliaisuutta mihinkään tiettyihin sääntöihin tai lahkoihin, ei
häpeästä lähtevää, vaan saatavilla olevaa, ilmaista, vaatien vain halun olla
suhteissa toisiin sekä halun toipua! Olen teille velkaa paljosta, olette opettaneet minua
hyvin. Kiitos!
