Minä en kärsi kielimuurista, mutta käytän kuitenkin muistiinpanoja.

Herra puheenjohtaja, hyvät AA:n naiset ja herrat sekä arvoisat vieraat. Sallikaa myös minun ensin ilmaista kiitollisuuteni tästä kutsusta osallistua tähän paneelikeskusteluun AA:n ja ammattimaisen lääketieteen suhteista.

Meidän on tarkoitus kuvata työtämme ja kuinka se suhteutuu sekä positiivisesti että negatiivisesti AA:han.

Ensimmäinen osa on helppo. Kerron teille, kuka minä olen, mitä teen ja miksi olen kiitollinen AA:lle. Mutta minun on myönnettävä, että tunnen pienuuteni joutuessani arvostelemaan sitä menestyksen monumenttia, joka AA on.

Kuten sanoin valmistellessani puhettani: Minä kysyin rehellisesti itseltäni monta kertaa, kuinka järjestäjät päättivät kutsua tuntemattoman kunnanlääkärin, libanonilaisen siirtolaisen pojan, joka työskentelee Pohjois-Amerikan ranskalaisessa kulmassa, saapumaan tänne pitämään puhetta teille, jakaen esiintymislavan sellaisten suuresti arvostettujen henkilöiden, kuten Stan Gitlow:n ja Tri Olsenin kanssa.

Kuinka minun oletetaan seisovan tällä areenalla ja löytävän sisun tarttua AA:n. Minä yritän, mutta olen lempeä.

Käyttääkseni sanontaa, joka yhdistetään edesmenneeseen presidenttiin: "Te olette teflon järjestö".

Kaikki kritiikki, jota teihin yritetään kohdistaa, näyttää kilpistyvän yhteen tai toiseen kahdestatoista askeleesta tai perinteestä.

Joka tapauksessa: Suurin osa, mitä aion sanoa on positiivista, koska kokemukseni on todella ollut suunnattoman positiivista AA:n suhteen.

Kuten sanoin on kunnia tulla kutsutuksi tänne, mutta vielä suurempi kunnia on, että pieni joukko ystäviäni, AA:n jäseniä on tullut tänne 3500 mailia kuullakseen minua ja ollakseen teidän kanssanne.

Muuan heistä, hyvä ystäväni Bill, oli ensimmäinen, joka sai minut oivaltamaan alkoholismia, kun hän eräänä torstai iltapäivänä, kuusitoista vuotta sitten, käveli metsän läpi, oltuaan viikon ryyppyreissulla ja kysyi minulta: "Arvelinko, että hän on alkoholisti?"

Vastaukseni, pitkän epäröinnin jälkeen, jona aikana tutkin tarkoin koko kahden vuoden kokemukseni lääkärinä tuohon mennessä, oli yksinkertaisesti: Kyllä. Mielestäni sinä olet alkoholisti, koska sinä muutut niin paljon, silloinkin kun juot vähän.

No tuon oivallukseni yksinkertaisuus olisi painunut muistini syvyyksiin, ellei olisi sitä tosiasiaa, että hän osallistui tuona iltana ensimmäiseen Aa-palaveriinsa ja on ollut raitis siitä saakka.

Hän on ollut paras liittolaiseni lukemattomien muiden auttamisessa, jotka kärsivät kuten hän. Olen seurannut hämmästyneenä, kun Bill on käynyt läpi verisuonten ohitusleikkauksen alaraajojen verenkiertohäiriöiden vuoksi, sepelvaltimoiden ohitusleikkauksen, paksunsuolensyövän leikkauksen,keuhkosyöpäleikkauksen ja hän on selvinnyt näistä, eikä hänessä ole jälkeäkään taudista.

Hän oli eronnut, ennen kuin tapasin hänet. Hän meni sen jälkeen uudelleen naimisiin, jäi leskeksi ja on nyt jälleen onnellisesti naimissa.

Voin kertoa teille olevani varma siitä, että Billin usko ja pitäytyminen AA periaatteisiin on suuressa määrin vastuussa hänen suunnattomasta selviytymisestään.

Samoin ystävyyteni hänen kanssaan on auttanut syventämään ymmärtämystäni alkoholismin sairauteen ja siihen suunnattomaan merkitykseen, joka jakamisella ja hengellisyydellä on siitä selviytymisessä.

Niinpä Bill, omistan läsnäoloni täällä sinulle!

Tri Silkworth kirjoitti allergiasta alkoholiin kohdeyksilöissä, joka aiheutti kyvyttömyyden kontrolloida alkoholin käyttöä ja pakkomielteen tai himon alkoholiin.

Minä en ollut koskaan lukenut isoa kirjaa, kun minä, kuten monet muut, jotka varoittamatta sysättiin alkoholismin ja muiden kemiallisten riippuvuuksien hoidon etulinjaan, päädyin omaan alkoholismin määritelmääni.

1980, kun minut kutsuttiin valmistelemaan alkoholismia käsittelevää symposiota McGill yliopiston sairaalaan, määrittelin sen seuraavasti:

Krooninen, etenevä sairaus, jonka kehitykseen vaikuttavat geneettiset, psykologiset ja sosiaaliset tekijät ja jota luonnehtii käytön kontrollin menetys, persoonallisuuden muutokset, jotka ilmenevät juodessa, alkoholin pakkomielle ja jatkuva juominen huolimatta haitallisista seurauksista sekä ajatuksen vääristymät, mukaan lukien kieltäminen, jotka luultavasti aiheutuvat aivokemian muutoksista.

Lääketiede, joka perustui pitäville todisteille, jotka saatiin tutkimusten ja kokeilujen kautta oli jäänyt jälkeen, kunnes vihdoin nyt, 1990 Amerikan riippuvuussairauksien yhdistys saattoi perustellusti julkaista oleellisesti saman määritelmän, jonka juuri annoin teille.

Tiede on vihdoin todistanut sen, minkä me kaikki tunsimme luissamme kaiken aikaa.

Me aloimme AA:n huomioista. Ne meistä, joilla oli huomiokykyä kehitimme niistä muutamia kliinisiä oivalluksia, jotka toimivat, vaikkei niitä ollut todistettu ja sitten vihdoin tuli yhteistyö nero-fysiologien ja geneetikkojen kanssa.

Valitettavasti, lääketieteellinen ammattikunta kokonaisuudessaan, on ollut toivottoman hidas omaksumaan tämän tutkimuksen.

Yhä liian moni kollegoistamme toimii sen harhakäsityksen vallassa, että alkoholismi on seurausta tahallisesta ja vastuuttomasta käyttäytymisestä. He eivät ole oppineet reagoimaan kiihkottomasti ja tuomitsematta epäsosiaaliseen käyttäytymiseen vain sairauden oireena ja he tuntevat toivottomuutta hoidon suhteen. Mikä on täysin normaalia, koska he eivät ole koskaan oppineet diagnostisoimaan sitä, saatikka tulleet tietoisiksi hoitomahdollisuuksista.

Tämä on kuitenkin hitaasti muuttumassa. AA on ollut sitkeä kertoessaan lääkäreille, mikä on johtanut suurempaan tietoisuuteen kemiallisen riippuvuuden todellisesta luonteesta ja määräämiemme lääkkeiden vaaroista.

Ja kun tämä ymmärrys leviää, jopa psykiatrian kenttään, uskokaa tai älkää, yhä dynaamisempaa käsitysten vaihtoa tapahtuu lääkäreiden ja potilaiden välillä. Meidän on vain odotettava, kunnes tämä ilmiö suodattuu takaisin lääketieteen koulutukseen, jotta se suunnaton vääryys, jolla alkoholisteja on tähän saakka kohdeltu korjautuu.

Lääketieteen kollegojeni puolustukseksi sallikaa minun siteerata teille lyhyttä artikkelia lääketieteen roolista alkoholismin hoidossa, jonka ovat kirjoittaneet kaksi toipuvaa ystävää Lorraine M ja John L. Siteeraan:

"Ammattilaisen rooli, sisältäen parantajan etiikan ja aseman, rajoittaa parantajan mielikuvitusta ja liikkumatilaa. Lääkäri tietää, että alkoholi on tappamassa potilaan. Potilas on vakuuttunut siitä, että hän tappaa aikaa, sillä aikaa kun sosiaalinen ympäristö paranee. Hän on henkilö, joka kuuluu alkoholin hengille. Joka, jonkin ajan kuluttua omaa alkoholin haihtuvat periaatteet. Hänellä on erityisiä ja omituisia henkisiä ja moraalisia ominaisuuksia, jotka toisinaan ovat rationaalisia ja älykkäitä, mutta todella henkisesti hän ei ole olento, joka on yhteydessä omaan materiaaliseen kehoonsa.

Tämän vuoksi on mahdotonta pelotella alkoholistia kuolemalla, koska kuolema ei ole osa hänen todellisuuttaan.

Koska lääkäri ei voi osallistua tähän limboon, hän hakkaa avuttomana lasimuureja uhkauksilla kirroosista ja sinä kuolet ja muilla tosiasioilla,jotka kuuluvat lääkärin todellisuuteen.

On tärkeää osoittaa potilaalle, että vain hän on ohjaksissa. Keskustellen parhaamme mukaan hänen henkensä kanssa, mikä on lähes kaikki, mitä hänestä on tietoisesti jäljellä." Siteerauksen loppu.

Useimmat teistä täällä voivat samaistua tähän, mutta useimmat teistä käsittävät myös, että tämä on paljon odotettu ylityöllistetyltä lääkäriltä, jolta puuttuu tarvittava koulutus ja luultavasti myös tarvittava henkinen rakenne.

Olen yleislääkäri, kuten sanoin aikaisemmin, työskentelen maaseudulla, 70 mailia Montrealin ulkopuolella ja työpäiväni ovat pitkät. Asiakaskuntani on vaihtelevaa. Hoidan yhä synnytyksiä, osallistun sairaalamme päivystykseen, teen kotikäyntejä ja lyhyesti: huolehdin jokaisesta hyvin nuorista hyvin vanhoihin. Mutta yhä suurempi osa ajastani kuluu alkoholiongelmien ja muiden riippuvuussairauksien hoitoon. Olen vastustanut antautumista pelkästään tuon sektorin hoitoon, koska olen sitä mieltä, että jokaisen toimivan lääkärin pitäisi osata, mitä minä osaan. Tämä on liian yleinen sairaus, jätettäväksi muutamalle spesialistille.

Koska näin on, opetan esimerkein. Jaan kollegojeni kanssa tekniikkani, tarvittavan informaation saamiseksi diagnoosiin, katkaisuhoitoon joko osastolla tai polikliinisesti, AA:han ohjaamiseen riippumatta siitä lähetetäänkö potilas sairaalaan vai ei.

Kokemukseni riippuvuussairauksista ovat kehittyneet viimeisten kuudentoista vuoden aikana potilaiden hoidosta ja aktiivisesta osallistumisesta Amerikan riippuvuussairauksien yhdistyksen toimintaan vuodesta 1978. Tuolloin sitä kutsuttiin Amerikan alkoholismin lääketieteelliseksi yhdistykseksi ja se pohjautui alkuperäiseen New Yorkin alkoholismin tutkimusyhdistykseen, jonka perusti tri Gitlow, tässä vieressäni, yhdessä kumppaneidensa kanssa New Yorkissa. Myöhemmin siitä tuli Amerikan lääketieteellinen alkoholismin ja muiden päihderiippuvuuksien tutkija yhdistys. AMSAOD.

Kaikki tämä kuvaa teille riippuvuussairauksien prosessin ymmärtämisen kehittymistä. 1986 sain yhdistykseltä spesialiteetin ja olen hyvin ylpeä osallistumisestani yhdistykseen, en vain sen oppimisen vuoksi, jota olen saanut alalta osallistumalla vuosittaisiin lääketieteellisiin ja tieteellisiin konferensseihin, vaan myös yhdistyksen inhimillisten näkemysten vuoksi lukuisissa julkilausumissa sekä sen aktiivisesta AA:n ja muiden oma-apuryhmien tukemisesta.

Niillä vaikeuksilla mitä minulla on ollut AA:n suhteen on vähemmän tekemistä kahdentoista askeleen ohjelman kanssa kuin yksittäisten ryhmien kykenemättömyyden kanssa saattaa perille muutamia oleellisia käsityksiä tai haihduttaa muutamia vahingollisia harhakuvia.

Sallikaa minun jaoitella nämä sudenkuopat seuraavasti:

Ensimmäinen on tekemisissä lisääntyvien riippuvuuslääketieteen ja aivokemian huomioiden kanssa, kun tulee ilmeisemmäksi, että aineista riippuvaisten epänormaalin käyttäytymisen syy on heidän käyttämänsä aineen aiheuttamat häiriöt heidän aivojensa kemiallisissa toiminnoissa. On myös selvinnyt, että yhden aineen väärinkäyttö todennäköisesti hävittää myös muiden aineiden käytön kontrollikyvyn. Yksikään kokaiinin väärinkäyttäjä ei pysty koskemaankaan alkoholiin, ilman että se aiheuttaa voimakkaan kokaiinin himon ja päinvastoin.

Me tiedämme kokemuksesta, että näin on ja nyt alamme ymmärtää sen myös aivokemian tasolla, joten eikö olisi korkea aika ottaa kriittiseen tarkasteluun myös kofeiini ja nikotiini, jotka ovat kaksi voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavaa ainetta?

Toinen huoleni aihe koskee muutamien AA-ryhmien usein esiintyvää kyvyttömyyttä tajuta, että on joitakin yksilöitä, joitakin alkoholisteja, joilla on myös toinen psykiatrinen diagnoosi. Nämä asianmukaisesti diagnostisoidut yksilöt tarvitsevat ja ansaitsevat asianmukaisen hoidon.

Kuitenkin, kuinka usein onkaan sattunut, että maanis-depressiivinen potilas palaa vastaanotolleni silmät kiiluen ja kiihkoisena väittäen, että asiat todella lähtivät liikkeelle, kun hänen kumminsa sai hänet heittämään pois ne Litium tabletit. Tai masentunut uneton, jonka ryhmä sai hänet lopettamaan antidepressiivisen lääkityksensä. Uskokaa minua,että näin tapahtuu yhä, vaikka näin ei pitäisi olla enää nykyaikana.

Kolmas ongelma, jonka olen kohdannut lisääntyvästi, ovat nuoret sekakäyttäjät ja heidän vaikeutensa sopeutua AA-ryhmiin. Tiedän kyllä, on totta, että vaikka aivo-kemian häiriöt ovat samantapaiset niin käyttäytyminen eri aineriippuvuuksissa on erilaista, tiedän tämän, mutta mitä teen harvaanasutulla maaseudulla ennen kuin siellä on riittävästi nuoria aineista riippuvaisia muodostamaan ryhmän? Toivon usein, että olisi keino, jolla nämä potilaat saisi tuntemaan itsensä tervetulleemmiksi AA-ryhmiin.

Raikuvat aplodit! Te kaverit todella osaatte ottaa vastaan kritiikin. Olette siinä paljon parempia kuin me!

Neljäs ilmiö, joka aiheuttaa minulle vaikeuksia on ryhmäriippuvuus, joka kehittyy muutamissa yksilöissä sen eristyneisyyden seurauksena, jota he tuntevat uudelleen löytämässään alkoholittomassa elämässä. Vaikkakin tämä ryhmäriippuvuus on oleellinen piirre toipumisen alkuvaiheessa, siitä muodostuu ongelma muutamissa ryhmissä, jolleivat sattumalta jotkut aktiiviset jäsenet suosi ulkopuolisia toimintoja rohkaistakseen edelleen henkilökohtaista kasvua osana raittiutta.

Kaksitoista askelta ovat laajalti hyväksyttyjä yleisinä askelina itsensä täyteen toteuttamiseen, riippumatta siitä onko henkilö alkoholisti vai ei. Tätä itsensä toteuttamista tulisi järjestelmällisemmin rohkaista raittiuden saavuttamisen jälkeen myös ryhmän ulkopuolelle.

Viides ja tärkein sudenkuoppa koskee AA:n pääsanomaa, hengellisyyttä. Se on niin hyvin ilmaistu Isossa kirjassa niin monin eri tavoin, mutta kuinka usein joudunkaan minä, hyvin maallinen lääkäri, vakuuttamaan vastahakoiselle uudelle tulokkaalle, ettei AA ole uskonnollinen järjestö, vaan se, kuten mikä hyvänsä vapaamielinen uskonnollinen filosofia, viitoittaa tien kohti sellaisen hengellisen ajatusmaailman saavuttamista, jota ilman raittius on mahdoton!

Jälleen pelkkä sattuma sanelee sen, onko AA:n ensi-kohtaaminen tässä suhteessa positiivinen vai negatiivinen. Saanen olla niin röyhkeä, että teen ehdotuksen, joka kuuluu, että AA-ryhmiä rohkaistaisiin hakemaan erityiskoulutusta alan ammattilaisilta, jotka tuntevat kemiallisen riippuvuuden kentän. Meitä on yhä enemmän. Lääkäreitä, psykiatreja, psykologeja, ravitsemusterapeutteja, hengellisiä johtajia, kanssa-riippuvuus terapeutteja, jotka voisivat auttaa ohjaamaan ryhmiä normaaleissa palavereissa tai erityisistunnoissa. Tämä voisi mahdollisesti täyttää tämän tarpeen, niin ettei AA-ryhmien tässä tarvitsisi turvautua pelkkään sattumaan.

Lopuksi haluan tuoda esiin elintärkeän aiheen, joka on positiivista seurausta lääketieteen vuorovaikutuksesta AA:n kanssa. Näinä talousarvioleikkausten, sosialisoidun lääketieteen, ulkopuolisten rahoittajien, oikeusjuttujen ja puolustautuvan lääketieteen aikoina, lääketieteen taito uhkaa kadota kokonaan menneisyyteen. Kokemus alkoholistien kanssa työskentelystä opettaa minulle, että menestykseen vaaditaan syvää myötäelämistä ja loputonta kärsivällisyyttä.

Kun toipuva alkoholisti kulkee kahdentoista askeleen tietään, hänellä on etunaan henkilökohtainen kokemuksensa ja kiitollisuutensa, joka saa hänet jaksamaan, mutta ei-alkoholisti-lääkärin on turvauduttava vain inhimillisiin ominaisuuksiinsa ja Hippokrateen valaansa antaakseen sen ymmärtävän huolenpidon ja rakkauden, jota kärsivä potilas tarvitsee.

Tämä tavallaan palauttaa lääketieteen perusasioihinsa. Olen varma,että hoitaaksemme kunnolla päihdeongelmaisia, meidän on harjoitettava lääketiedettä niin kuin edeltäjämme tarkoittivat. Ja tämä vuorostaan suo syvimmän henkilökohtaisen ja ammatillisen kasvun. Tuo oivallus tuli minulle eräänä päivänä, ei kovinkaan kauan sitten, kun valitin eräälle harvinaisen tasapainoiselle ystävälleni, joka on ollut raittiina 10 vuotta,että on outoa, että minua niin usein pyydetään keskustelemaan hengellisyydestä potilaideni kanssa. En tuntenut olevani kypsä sellaiseen. Hän vastasi: "Ei se ole ollenkaan outoa. Koko työsi luonne, se että valitsit sen ja kuinka teet sitä on juuri nimenomaan hengellisyyttä."

Tuon kaltainen tuki, hyvät naiset ja herrat, palautteen saaminen on juuri sitä, mikä saa minut ja muut terapeutit jaksamaan läpi sen, mikä muutoin olisi hyvin surullista ja yksinäistä toimintaa. Loppujen lopuksi se on juuri sitä samaa jakamista, mikä on AA:n perusta.

Se toimii teillä ja olen kiitollinen, kun voin kertoa teille, että se toimii myös minun kohdallani.

Juvalla 23.7.91